"Ehkä sitä äidin luona viettämääsi aikaa pitää rajoittaa.." Tai sitten ei.
Ahh, ihanaa. Raskausajan ensimmäiset pelkotilat! Päästiinhän sitä melkein 14 viikkoa panikoimatta sen kummemmin. Mutta eilinen... Ei kiesus sentääs miten turhasta sitä ihminen voi alkaa panikoimaan ja miten sitä ei saa kuriin!
Kaikkihan alkoi siitä, kun "masu oli kadonnut". Eli jostain käsittämättömästä syystä en pystynyt paikallistamaan vauvamasuani (läskimasu on siis erikseen, toim. huom.) ja tästä sitten aivot saivat loistavan sytykkeen melkein 24h kestäneelle paniikille siitä, miten Pottu on ihan varmasti kuollut kohtuuni, mutta ei vaan tule ulos, siksi mulla on niin pieni masu ja siksi en nyt löydä sitä. Mitään todellisuuspohjaahan tälle sekoilulle ei ollut, mutta en saanut sitä ajatusta karistettua mielestäni millään. Onneksi tänään oli neuvola, eli ei tarvinnut kauempaa sekoilla tuo pelko persiissä, sillä ipanaattorin sydänäänet kuuluivat hienosti-nyrkkeilyn lomassa. Hieno juniori siellä, potkii äitiä tajuamaan ettei ole mitään hätää.
Tästä viisastuneena hössötin äidin kanssa ja Raskauskeijusta pistettiin tilaukseen kotidoppleri. En tiedä mitä olisin tehnyt, jos neuvola ei olisi ollut tänään.. Tämä meidän neuvolatätsykkä kun ei kuitenkaan ole sellainen, jolle tekee mieli soittaa itku kurkussa, että "Voitko ihan nopeasti vaan kuunnella, että onko se elossa, ei, ei ole mitään syytä epäillä, kunhan pelkään näkeväni etiäisiä.." Tulevaisuudessa voin siis kuunnella sitten ihan omassa sängyssä että miten se penikka rymyää siellä, kunnes alan itse tuntemaan sen.
Samaan tilaukseen mahtui myös ns. "baby shower"-lahjat minulle ja äitini kummitytölle. Ja! Melkein hävettää myöntää, mutta minusta on tämän raskauden myötä tulossa hippi. Tai ainakin sellaiseksi itseni tunsin, kun tilaukseen laitettiin myös Bola-koru. Tiedä sitten siitä, että miten Pottu sitä tulee kuulemaan ja rauhoittaako se sitten tulevaisuudessa, mutta tuo vaan oli niin hieno! Varsinkin, kun masu kasvaa kunnolla, niin voi pirulauti sentääs.. Että kiitokset vaan Hupsistakeikkaa-blogille, jossa näin ensimmäistä kertaa Bolan.
Tosiaan, neuvolassa tuli käytyä. Tällä kertaa piti mennä yksin, ukkonen on kuumeessa ja äitikään ei päässyt henkiseksi tueksi. Kyllä sitten osasi olla tuskainen reissu, ei voi muuta sanoa! Muuten oli ihan mukavaa, mutta Pottua kuunneltiin vasta viimeisenä, että pelko oli persiissä koko ajan. Ja se sai sitten aikaan ihan hullun puheripulin, hyvä ettei tätsykkä pudonnut penkiltä kun selitin ummet ja lammet ties mistä, siitäkin, miten murkkuikäinen pikkuveli osaa kiristää hermoa ja miten koen suurempaa vastuuta ja huolta pikkusisaruksistani kuin mitä useimmat "isot"siskot/veljet. Pennut (Veli 15v ja sisko 14v) ovat kuitenkin minua sen kymmenisen vuotta nuorempia ja varsinkin Pentujen isän kuoltua minun huolehtiminen on vain kasvanut, vaikka yhdessä vaiheessa asuttiin ihan eri puolella Suomea.
Tosiaan, täti oli sitten sitä mieltä, että ei ole hyväksi otella sanallisesti veljen kanssa ja että miten pitäisi ehkä viettää äidin luona vähemmän aikaa. Itsehän en ollut ollenkaan samaa mieltä, yllättäen. En vaan jaksanut avautua tädille siitä, mitä mieltä olen, koska eihän sillä loppupeleissä ole mitään väliä, mitä joku kuiva neuvolatäti sanoo minun ajankäytöstäni. Itse minä sinne äidin luo perseeni rehaan miltei päivittäin, hyvää seuraa lukuunottamatta olohuoneesta löytyy maailman mukavin sohva, jonka upottavaan syleilyyn on hyvä unohtaa itsensä aina välillä.
Jos olisin oikein reipas ja hurja äiti-ihminen, niin huomenna/ylihuomenna voisin viskoa tänne hervottoman vaatepläjäyksen, tuli tuossa joku aika sitten otettua kuvat kaikista vauvanvaatteista, mitä meillä jo on Pottua varten valmiina. Siinä oli muuten oikeasti hommaa, sittenhän näette!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano nyt jottain hyvä immeinen!