P.D. 28.12. Varhaisultra

"Monet ei halua edes isän olevan paikalla, kun tutkimus tehdään sisäkautta.." No voi hyvä ihme, neitseellinen sikiäminenkö tässä on tapahtunut, kai se nyt ennenkin on sen värkin nähnyt!

Pari päivää isipapan kotiutumisen jälkeen koitti aika kertoa minun äidille, että vauva on tulossa. Muutamaa päivää aikaisemmin oli mamma todennut muutamalle kaverilleni, että vaikka hän rakastaakin lapsia, niin saisin odottaa vielä muutaman vuoden, ennen kuin hänestä mummon tekisin..
Ehehhehe, en sitten odottanut! Äidin reaktio oli hieno, alkushokin jälkeen kytisteltiinkin jo pinnasänkyjä IKEA:n sivuilta. Odotin moraalisaarnaa, mutta vastassani olikin mummohulluuden alkuoireista kärsivä äitini. Ja puhun nyt todellakin alkuoireista, meillä ei tunneta käsitteitä "jalat maassa" tai "ei innostuta ennen kuin ensimmäiset 12vko ovat ohi", jatkoa mummohulluudelle seuraa siis.

Orastavasta mummohulluudesta kärsivä äiti ehdotti samalla, että hän maksaa meille yksityiselle varhaisultran, että saadaan tietää, onko kyseessä kohdun ulkopuolinen raskaus tai tuulimuna vai ihan oikeasti oikea ipanaattori. Seuraavat kymmenen päivää menivätkin aivan järkyttävän olon kourissa, tiedä sitten iskikö nikotiininpuutos kunnolla, vai "aamu"pahoinvoinnit.. Oli miten oli, olo oli järkyttävä 24/7. Kaikki oksetti, koko ajan etoi, mutta kertaakaan en oksentanut. Voimat katosivat täysin, jaksoin vain raahautua sängystä vessaan ja keittiöön pakottamaan jotain ruoanpuolta alas.. Onneksi tuo ukko jaksoi hoitaa elukat ja huushollin, muuten olisin voinut olla pienesti kusessa.

Varhaisultraan varasin ajan 27.12. ja aika saatiin jo seuraavalle päivälle. Lääkäriasema Cantin työntekijä pahoitteli, kun aikaa ei saatu samalle päivälle. Ja minä kun olin odottanut ajan menevän Tammikuulle! Pienesti jos jänskätti matkustella Kuopioon kuvauttamaan sisälläni mahdollisesti asuvaa pientä ihmistä. Missään vaiheessa ei kyllä iskenyt paniikki, että entä jos siellä ei olekaan ketään, hölmö usko alkion olemassaoloon oli jo silloin. Loppujenlopuksi Aila Miettinen löysi sieltä sisältä tällaisen kaverin:

Pottu 8vko1pv ja "eväspussi"

Hitsit, tyyppihän näyttää ihan lohkoperunalta! POTTU! 

Cantista poistuessa oli molempien (ja tulevan mummon) naamalla armottoman leveä hymy ja minulla tippa linssissä ja koko ajan sai itseään kasailla, etten nyt ihan täysin olisi hajonnut Kuopion torille.
Sama vammainen hymyily jatkui koko iltapäivän, kunnes päätettiin lähteä näyttämään kuvaa minun mummolleni, eli siis tulevalle isomummolle. No, sehän ei mennyt sitten ihan putkeen, mummon reaktio ei ollut ihan asiallinen ja huomenna tulee kuukausi siitä, kun viimeksi hänelle puhuin.. Ei ole sanottavaa, ennenkuin saan anteeksipyynnön. Sitä odotellessa. >sarcasm<

Seuraavana päivänä kerrottiin isännän äidille ja hänen miehelleen, siellä reaktio oli myös hieno, orastavaa mummohulluutta havaittavissa sielläkin päässä. Molemmille mummoille Pottu on tosiaan ensimmäinen lapsenlapsi.
Eniten olin mielessäni panikoinut omalle isähahmolleni kertomista, sieltä suunnasta odotin mykkäkoulua ja muutenkin hurjaa dramaqueen-actionia, mutta paskat.. "Ukki" oli lauhkea kuin lammas, totesi vaan, että "No, eipähän se minun sänkyni vieressä itke." Kiukutteli tosin siitä, että hänelle kerrottiin vasta tuossa vaiheessa, kun hän on aina se, joka tietää kaikesta viimeisenä.


Lopputekstinä voisin hehkuttaa Lääkäriasema Canttia ja Aila Miettistä! Todella mukavaa, asiallista palvelua ja tosiaan mahdottoman nopeasti saatiin se aika. Samalla visiitillä tehtiin tosiaan papa-koe ja sekin meni kivuttomasti (tosin kukkaroa kirpaisi). SUOSITTELEN!

P.D. 13.12. Plussaus

Ei saatana! Hihihi.. Ei helvetti. Hihihihihihi.. Ei tää voi-hihihihihihihihi. 
Tiedän, etten saisi olla iloinen, tiedän, että naaman ei pitäisi olla näin leveässä virneessä, mutta en vaan voi sille mitään! Jumalauta minä saan vauvan! 

Aamulla päätin, että tänään on pakko se testi tehdä, että saisin taas jatkaa normaalia elämääni. En odottanut kovinkaan suuria, kuukautiset olivat ennenkin olleet jopa kuukauden myöhässä, joten ihan rutiinilla apteekkiin ja kotiin pissimään tikkuun. Jotenkin vaan oli erilainen fiilis tällä kertaa ennen vessaanmenoa, vaikka negatiivista odottelin taaskin. Kun sitten tikkuun alkoi muodostua kaksi viivaa, eikä vaan yksi, niin piti ihan ottaa lavuaarista tukea ja yrittää olla nauramatta ääneen.
Mitenkä se nyt positiivista, kun ei se ennenkään. Ei helkkari, ei tähän elämäntilanteeseen voi lasta tuoda. Pitikö se testi tehdä nyt kun isäntä on kertausharjoituksissa. Ei ole todellista, mun sisälläni kasvaa uusi elämä. VIHDOIN minä saan sen oman pienen palleroisen!
Mielessä risteili ajatuksia ihan laidasta laitaan, hurjaa epäuskoa ja tuskaa, toisaalta naamalla oli mahdottoman leveä hymy, jota en saanut millään laskemaan.

Muutaman päivän jouduin itsekseni pohdiskelemaan kaikkea, isäntä oli tosiaan kertaamassa, että mitenkä armeijan harmaissa ollaan ja muille en halunnut kertoa ennen kuin toinenkin syyllinen oli tietoinen pienestä vahinkolaukauksesta. Sitten pääsi vihdoin sanomaan tuolle mörököllille, että "Tervetuloa kotiin, isi." ..Tosin en minä ihan niin julma ollut, että noin sitä olisin kertonut, olihan tämä aikamoinen shokki myös itselle, saati sitten tuolle, jolle en ollut maininnut mitään kuukautisten myöhästymisestä, se kun on minulla niin tavallista nykyään.
Onneksi uutinen oli alkujärkytyksen jälkeen herrallekin suhteellisen iloinen, eikä tullut naputusta siitäkään, kun ilmoitin, että abortti ei ole minulle vaihtoehto, ellei myöhemmin ultrassa näy jotain hälyyttävää.
Yhdessä alkoi kauhun- ja ilonsekainen odotus.