Risteily 1.0.

EDELLEEN hengissä!

Vaikka täytyy kyllä sanoa, että paluumatkalla Tukholmasta Helsinkiin taisin ääneenkin sanoa, että "Me kuollaan tänne kaikki." Herraperse mikä aallokko! Ikinä ennen en ole laivalla pelännyt, mutta nyt sitten ilmeisesti väsymys, hormonit ja ja ja tekivät tepposet ja 3m korkea ristiaallokko teki tehtävänsä. Tämä mamma nimittäin itki, panikoi ja hyperventiloi kaksi tuntia hytissä minimiehen nukkuessa tyytyväisenä keinutuksessa. 3h unta sinä yönä, täytyy sanoa, että aamupalalla ei ollut sereenisesti hymyilevä (turvotus)pallomasu jälkikasvunsa kanssa, vaan pilkkivä emäntä, jonka silmäpussien koko lähenteli varmaan jo Tukiaisen tissien kokoa.
Mutta pahoinvointia ei ilmennyt koko matkalla! Neuvolantäti soitteli tosiaan mulle lääkäriltä pahoinvointilääke-reseptin viime viikolla ja yhden pillerin nappasin kun laiva lähti Helsingistä. Takaisintullessa unohdin sitten ottaa, mutta huono olo ei iskenyt, vaikka pystyssä ei meinannut kestää siltä heilumiselta. Isäntä sen sijaan kävi juttelemassa mukavia vessanpöntölle. Totesin siinä sitten ukon poistuessa vessasta, että mieti tuo olo 7vko ajan non-stoppina ja kysy sitten, että miksei seksiä tipu yhtä usein kuin ennen.. Taisi jopa mennä perille, vaikka ihan vitsillä tuon heitin.

Äiti ja Poika Drottninggatanin leijonalla

Jakenaattori nautti risteilystä, leikkipaikasta, TaxFreestä, Ville Viikingistä, hisseistä, käytävillä tepastelusta, Tukholmassa pyörimisestä (kylmistä käsistä huolimatta).. Kaikesta muusta, paitsi syömisestä. Siitä saatiin aikaiseksi muutama aivan järkyttävä raivari, jossa oli oikeasti usko koetuksella. Kauankohan sitä jaksaa uskotella itselleen, että tämä(kin) menee kyllä ohi aikanaan? Toivottavasti tarpeeksi pitkään.
Onneksi mulla on kuitenkin maailmankaikkeuden ihanin pieni mies, eikä koko ajan vain Känkkis. Lapsi, joka varastaa vastaantulevien ihmisten sydämet samantien vilkuttamalla, leveällä hymyllä ja sanomalla "Morjens!" niin reippaasti, ettei tottakaan. Lapsi, joka Tukholmassa toisti kaiken tuon, paitsi että osasi jopa välillä sanoa "Hejssan!". Internationaali napero, joka laskee sujuvasti viiteen "Van, tuu, koome, neejä, viisi." Lapsi, joka kiitteli enkelimäisesti joka aterian jälkeen henkilökuntaa. (Ja nyt on pakko lopettaa kehuminen, tää hormoneilla höystetty kyyneltulva ei tee hyvää näppäimistölle.)

Ihanku malttaisi keskittyä syömiseen!

Eilen illalla ennen nukkumaanmenoa kuunneltiin Papusen sydänääniä tuolla Jaken odotusaikana ostetulla kotidopplerilla. Jakesta on niin hauska kuunnella niitä, "Papu sanoo pum pum pum!, hyvää yötä Papu!" Tänään olisi kasassa rv 12+0, eli maaginen ensimmäinen kolmannes olisi takanapäin. Toivottavasti se myös tarkoittaa sitä, että myös pahoinvointi olisi takanapäin. Tosin veikkaan, että niin hyvä tuuri mulla ei kyllä ole.

Ollaan kaikki ihan tärähtäneitä

Saatiin kutsu ultraan, se on maanantaina! Ensimmäistä kertaa mua oikeasti pelottaa, että onko tällä penikalla kaikki hyvin. Jakesta ei ollut mitään pelkoja, lähinnä vain mietittiin ukon kanssa, että mikä on kummankin mielestä "niin paha" kehitysvamma, että olisi sitä mieltä, että abortti olisi paras ratkaisu kaikkien kannalta. Nyt on hurja jännitys päällä ja koko ajan nostaa hätäännystä pintaan, että entä jos siellä onkin jotain ihan hirmuista. Tai jos vaikka istukka onkin synnytyskanavan edessä, niin että alatiesynnytys ei olisi mitenkään mahdollista.
 Se olisi varmaankin lievää kehitysvammaakin pahempi "diagnoosi". En osaa nimittäin pelätä alatiesynnytystä, kuitenkin toosan kautta ne penikat on ennenkin puserrettu pihalle (jos vaan kaikki on hyvin, en nyt puhu mitään hätäsektioista tms.) ja se on ihan luonnollista. Mutta mitä luonnollista on mahan auki leikkaamisessa?! En edes mainitse sitä huomattavasti pidempää tervehtymisaikaa, tai muutakaan keisarinleikkauksen jälkituotteita. Mutta ajatuskin etoo ja kauhistuttaa ihan hulluna. Ei sektiota minulle, kiitos!