Ei tämä nyt näin voi mennä!

"Me haluamme tehdä yhteistyötä.." Toki varmasti, mutta KYLLÄ ME PÄRJÄTÄÄN.

Mulla oli monta päivää tarkoituksena kirjoittaa parantuneesta itsetunnostani, mutta tuo neuvolareissu muutti taas suunnitelmia..

Vauvalla kaikki hyvin, mukeltaa ja kasvaa. SF-mitta edelleen yläkäyrällä, huomenna siis viikkoja 24. Tunnin kesti neuvolareissu, sydänäänten kuuntelun ja mahan mittaamisen ajan oli hyvä mieli, muuten teki mieli lähteä vaan paikalta pois.
Ennenkin olen tästä neuvolan tätsykästä avautunut, mutta ihan tosi! Ei voi olla jees, että joka helvetin neuvolareissun jälkeen pääsee itku ja on olo, kuin olisin maailman huonoin odottava äiti.
Meillä ei mene neuvolan tädin kanssa kemiat ollenkaan yhteen, itse naureskelen ja hymyilen paljon ja yritän huumorilla suhtautua mahdollisimman moneen asiaan. Neuvolan täti ei naura, hymyileekin vain harvoin. Edelleen painotan, että hän on mukava, mutta... Ei jeesus, en minä jaksa ottaa ressiä joka vitun asiasta tai huolehtia siitä, että onko se paino noussut 3,5kg yli kuukaudessa, kun olen viimeksi käynyt paskalla viikko sitten ja nestettäkin on elimistössä enemmän kuin laki sallii. Puhumattakaan näistä helkkarin painavista lappufarkuista.. Mutta tämä täti.. Se ymmärtää minut ihan jatkuvasti väärin, ihan sama mitä sanon tai mitä teen.
Mulla on sellainen kuva nyt, että täti on käsittänyt, että olen mitenkuten tällainen ihminen:
-Vyörytän kaiken lastenhoitotaakan äitini harteille, en aio itse hoitaa lastani ollenkaan, koska en halua sosiaalitoimiston perhekerhoon.
 -Minulla on asenneongelma, enkä välitä lapsestani, koska en halua sosiaalitoimiston lastenhoitoapua.
-Saatan olla agressiivinen lastani kohtaan, koska suutun helposti.
-Parisuhteemme voi huonosti ja olen huono tyttöystävä, koska meillä on eri asunnot.

Minun käsitykseni näistä menee taas näin:
-Äiti on innoissaan lapsesta. Ukon äiti on innoissaan lapsesta. Totta helvetissä lapsi viedään ensisijaisesti mummoille hoitoon, jos hoitoapua tarvitaan!
-Asenneongelma löytyy, mutta apua osaan pyytää, jos sitä tarvitsen. JOS, mieluusti kyllä kokeilen ensin ihan omin avuin.
-Suutun helposti, tussahtelen, jos näin voi sanoa. Mutta lepyn ihan yhtä helposti. Ja kun on itse selkäänsä lapsena saanut (molemmat meistä), niin heti kättelyssä on selvää, että lapseen.ei.kosketa.
-Meillä on kaksi kämppää, koska suutahtelen ja jos satun suuttumaan illalla ennen nukkumaanmenoa, haluan, että tuolla rakastamallani miehellä on oma sänky, jonne mennä nukkumaan siksi aikaa, kunnes minä rauhoitun ja soitan itkien perään, että tule kulta kotiin.

Näitä yritin tädille selittää, mutta tuntuu, että menin vain ojasta allikkoon. En jaksa enää edes yrittää.

Tosiasiathan ovat, että kyllä, olen masentunut, mutta lääkitys on kunnossa ja minä voin hyvin. Olen sosiaalitoimiston rahoilla, koska työkkäristä sain karenssin kunnes täytän 25 vuotta tai minulla on ammatillinen koulutus. Mutta kyllä meillä pärjätään!
Soittelivat nimittäin sosiaalitoimistostakin, neuvolan tädin lähetteellä ja tarjosivat näitä perhepalveluita. Parastahan oli, kun tarjosivat myös kurssia lastenhoidosta, ilmaista opetusta! ...jjoo, moro. Sosiaalitoimistoonkin sanoin, että apua otan jos sitä koen tarvitsevani. KUNHAN lapsi on syntynyt. Niin ja soskusta sanoivat myös, että "Kun olet yksin lapsen kanssa.." Anteeksi mitenkä? En helvetissä ole! Tiedän tasan tarkkaan että kuka se lapsen isä on, en ole paneskellut pitkin kyliä ja kyllä, isä on täysin samanvertainen vanhempi kanssani. Argh.

Vaikka tiedän, että hyvää hyvyyttään näitä palveluita tarjotaan jne, niin silti alkaa pikkuhiljaa syödä, kun jokaisesta virallisesta tuutista tungetaan yhtä ja samaa asiaa. (vaikka ei näillä sanoilla) "Et pärjää kuitenkaan. Et pärjää kuitenkaan. Et pärjää kuitenkaan." Koko ajan on itsellä ollut kutina, että kyllä me pärjätään tämän lapsen kanssa, ihan omin avuin. Pelkään, että alan kohta itsekin uskomaan siihen, että en pärjää kuitenkaan ja mitenkäs suu sitten pistetään?

Parastahan tässä taas on se, neuvolantätiä ei voi vaihtaa tällä kylällä..